Etelä-Amerikan matkan yhteenvetoa

Babarin mietteitä: Tunnemmeko nyt koko maanosan, kun olemme täällä reissanneet lähes kolme viikkoa? Emme varmaan, mutta sen olemme huomanneet, että meininki vierailemissamme kolmessa maassa on ollut isossa kuvassa aika samanlaista. Tosin Bolivia vaikutti vähän köyhemmältä ja ankeammalta paikalta kuin Peru ja Ekvador ja tietty just nyt myös levottomammalta.

Kannattiko tänne asti tulla? Kyllä kannatti, sillä ei tämän maailmankolkan menosta muuten paljon tietäisi ja toki Machu Pichhu ja Galapagos-saaret ovat todella maagisia, once in a life time -paikkoja! Sen sijaan korkeista vuoristokohteista emme niin perustaneet, sillä vuoristotauti vei kyllä matkailun ilon aika vähäiseksi. Sanotaan, että vuoristotauti alkaa vaikuttaa yli 2.5 km:n korkeuksissa, joten aiomme kyllä jatkossa vältellä korkeampia kohteita.

Entäs sitten Olympia-matkat? Täytyy sanoa, että heidän puoleltaan järjestelyt ja majoituspaikat olivat korkealuokkaisia, vaikka hyvää ruokaa emme juurikaan näissä hienoissa hotelleissa saaneet. Toisaalta  sängyt olivat erinomaisia ja siisteys hyvää tasoa joka paikassa. Onko tällainen opastettu seuramatka sitten meidän juttu? Ei ehkä ole; kaipaisimme enemmän vapautta tehdä omia juttuja omaan tahtiin. Tällä reissulla tämä malli oli kuitenkin paikallaan, kun ympyrät olivat meille niin outoja ja kohteet moninaisia.

Parasta juuri nyt: kun ajattelee, että kohta pääsee heittämään löylyvettä kuumalle kiukaalle!

Celeste jatkaa:
Tämäntyyppinen kiertomatka vähän eksoottisemmassa kohteessa on mielestäni järkevää tehdä
matkatmston vetämänä. Niin se on kätevintä, kun siirtoja paikasta toiseen on monia. Ja Olympiamatkat on oiva vaihtoehto, kuten Babar jo kirjoittikin. Tosi hyvä kokemus! Tottakai paljon
riippuu muusta matkaseurastakin. Näillä kahdella reissulla seurueilla oli eroa, ryhmäydyimme eka
seurueen kansa suht nopsaan kun taas emme tulleet tuntemaan kaikkia edes nimeltä toisessa porukassa. Ehkäpä se johtui meistä itsestämme?

Anyway oli hyvä, että tilitimme matkaamme blogiin, Babarin innostus tarttui minuunkin. Nyt muistamme kaikki kokemamme paremmin ja voimme tarkistaa tiettyjä juttuja blogista.
Nyt olemme Amsterdamissa ja odotamme lentoa koto-Suomeen. Hauskaa kun voi pian sytytellä
jouluvaloja marraskuun hämärässä.

Quyaguil

Galapagokselta lensimme Equadorin suurimpaan kaupunkiin Quyaguiliin. Siellä ehdimme viettää yhden yön ja yhden päivän, jonka aikana ehdimme tutustua mm. paikallisten joulukuusimakuun: 

Kaupungissa oli kaunis joenrantabulevardi sekä värikäs Pena (lausutaan penja) -niminen kaupunginosa. Se oli entistä slummia, josta oli nyt tullut trendikäs taiteilija-kaupunginosa.

Ajateltiin pistäytyä myös modernin taiteen museossa, mutta ovella oli sen verran jonoa, että se sitten jäi!

Kaupungissa oli kaunis goottilaistyylinen pääkirkko. Kirkon vastapäisessä puistossa asusteli viherleguaaneja, jotka ovat kuulemma Galapagoksen leguaanien kantaisiä.

Täältä lähdemme illalla kohti kotia - viimeinkin! Taas kerran huomaa, että vaikka on ollut tosi mielenkiintoinen reissu, niin oma maa on se mansikka!

Jättiläiskilpikonnista

Viimeisenä Galapagos-retkipäivänä pääsimme tutustumaan jättiliskilpikonniensuojelualueeseen
Santa Gruz-saarella. Kilpikonnaa pidetään Galapagos-saarten symbolina. Niitä on 14 eri alalajia.
Suojelualueella elää tuhansia jättikilpureita, vanhimmat 150- vuotiaita. Ne saavat elää siellä vapaasti
ja niitä varten on tehty myös mutakuoppia, joissa ne voivat vapaasti kylpeä. Kerran vuodessa naaraskilpuri lyllertää munimaan merenrantaan, johon se jättää munat selviytymään itsekseen.
Noin 15-vuotiaana konna tajuaa, että on lähdettävä etsimään ruokaa merenrantaa kauempaa ja päätyy suojelualueelle. Toisin kuin merileijonat, konnat eivät välitä jälkikasvustaan eivätkä edes tunnista
toisiaan.

Jokatapauksessa suojelutyö on hyvin onnistunut ja joitakin kantoja on saatu elpymään, vaikka ns. Yksinäisen Yrjön kanta menetettiinkin v. 2012. Se ei onnistunut jatkamaan sukuaan, vaikka neljä
naaraskonnaa laitettiin elämään sen kanssa. Ihminen oli syypää konnakannan vähenemiseen tai melkein tuhoutumiseen. Merimiehet veivät niitä niistä saatavan lihan ja öljyn takia. Kuulemma niitä vietiin 1800- ja 1900-luvulla myös Aasian hoveihin.
Onneksi Galapagos-saaret on julistettu suojeltavaksi kansallispuistoksi v. 1959 ja Unescon maailman-
perintökohteeksi v. 1978.

Tuntui hyvältä vierailla tällä suojelualueella, kuten koko saariryhmälläkin. Eläimet saivat elää rauhassa ja huomasi, etteivät ne pelänneet ihmisiä. Ne olivat oppineet luottamaan siihen, että
kahden metrin etäisyys säilyi. (Sääntönä on, ettei kahta metriä lähemmäs eläintä saa mennä.) Ihminen on satunnainen kulkija heidän elämässään. Darwinin
jälkeen myös tutkimustoiminta jatkuu ja teoria lajien synnystä tarkentuu.

Santiagon saari

Santiagon saari oli ainoa mistä löytyi Galapagoksen pingviineitä.

Sinijalkasuula pesällään.

Tämä on kuulemma Galapagos-saarten ikonisin näkymä.

Auringonlaskut olivat hienoja!

Tässä on karttakuva Galapagoksen matkastamme ja kuva päiväohjelmasta risteilyllä, mistä voinee huomata, ettei tänne huilaamaan tultu😎

Fregattilintu

Fregattilintuja oli joka saarella, ensimmäiset tapasimme ekalla etapillamme Santa Cruz -saarella. Muuten risteilylaivammekin nimi oli Santa Cruz II, joka oli mielestämme tähän tarkoitukseen ihan erinomainen paatti.

Mutta takaisin fregattilintuunx: niitä on kahdenlaisia: kuningas- ja keisarifregatteja. Pystyäkseen erottamaan ne pitää olla ornitologi. Fregattilintu on iso ja julma petolintu. Sen pääasiallinen ruoanhankintatapa on porukalla ahdistella paljon pienempiä suulia, jotka ovat kalastaneet ateriansa merestä. Ne ahdistelevat kohteeksi otettua suula-parkaa niin kauan, että se oksentaa kala-ateriansa ja nämä hyväkkäät nappaavat sitten tuon oksennuspallon suoraan ilmasta, ne kun eivät osaa uida.

Fregattilintu on isompi kuin albatrossi, sen siipien väli voi olla jopa 2.5 metriä! 

Melkoisen häijyn näköinen kaveri! Tuleeko kenellekään muulle tästä mieleen Nazgul?  

Galapagoksesta vielä

Babar jo kirjoittikin Galapagoksen luonnosta. Sitähän siellä riitti!
Tuntui uskomattomalta, että olimme siellä mistä olimme lukeneet biologiasta
50 v. sitten. Silloin kuulin eka kertaa Darvinista ja banaanikärpäsistä ja tietenkin
evoluutioteoriasta. Muistan vieläkin opettajamme Salmenperän (Sampun) innostuksen
tunneilla. Ja nyt olimme ihmettelemässä kaikkea sitä endeemisten lajin kirjoa!

Oli hienoa huomata eri lajien suuri määrä. Babar jo mainitsikin Suulien runsauden.
Myös meren alla kaloja oli ihan ”mattokerroksina”. Kaikkia eliöitä ei ollut massoittain,
näin vain yhden vasarahain. Osa ryhmästämme bongasi useampia. Eka iltana olimme täysikuuta
katsomassa ja huomasimme kuusi haita kiertämässä laivaamme. Ja kerran snorklaamaan lähtiessämme hai liikkui kumiveneemme lähistöllä. Minna-oppaamme väitti sen olevan ujo,
mutta pupu meinasi mennä pöksyyn kummaltakin. Onneksi ei mennyt kuitenkaan, oli tosi
upea ja turvallinen snorklauskokemus taas kerran.

Merileijonat olivat runsaslukuisia ja ihastuttavia. Niistä tuli minun suosikkejani.

Suloisin näky tässä luontokohteessa oli imettävä merileijonaäiti. Voiko eläinkunnassa olla mitään

koskettavampaa kuin äiti-lapsi-symbioosi? Pätenee myös ihmiskuntaan. Lajit säilyvät ja

eri sukupolvien yhteys ja vuorovaikutus vahvistuvat.

Galapagos-saarten luontoa II

Kuten oli puhettakin, niin saarelta toiselle lajisto muuttuu selkeästi. Tässä vähän pääasiassa Genovese-saaren luontoa. Saari on todellinen suula-keskittymä.

Tästä suomutropiikinkiitäjästä näkyi enää vain sen tosi pitkä pyrstö, kun se sukelsi pesäkoloonsa.

Yölokki

Naamiosuula oli Babarin suosikki, ei vähiten siksi, että sen kävelytyyli oli ihan kuin Fenixillä kaksivuotiaana.

Punajalkasuulia oli myös saarella valtava yhdyskunta.

Kruunuyöhaikara.

Merileguaanit olivat useimmiten ihan mustia ja niitä myös riitti.

Galapagoksen turkishylje oli Genovesen saaren erikoisuus.

Kerttusirkku.

Galapagos-saarten luontoa

Galapagos-saarille on tyypillistä, että useimmat eliölajit ovat endeemisiä, eli niitä ei löydy mistään muualta - ei edes naapurisaarelta! Tässä vähän näytteitä näistä:

 Laavalisko

 Pikkukuovi ei ole endeeminen laji, sitä tavataan Suomessakin.

 Galapagoksen kyyhkynen sinisellä silmämeikillä.

 Näitä punaisia rapuja oli joka paikassa. Niillä oli hauska nimi: Salli Kevytjalka.

 Merileguaani on kuonosta hännänpäähän semmoinen 50-60 cm.

 Merileijonia oli paljon ja yksi tuli meidän kanssamme snorklaamaankin.

Perheen isä oli kova pitämään jöötä!

 Pelikaaneja löytyi joka saarelta ja paljon.

Maaleguaani on huomattavasti merileguaania isompi, reilun metrin mittainen. Tämä löytyi Santa Crutzin saarelta.