Yhteenvetoa Uuden-Seelannin matkasta 2024

”Kotimatka sujui periaatteessa ihan hyvin, mutta se kesti kokonaisuudessaan 27 tuntia ja kun päälle tulee 10 tunnin aikaero-rasitus, niin meillä on molemmilla veto aika vähissä. Kotona siis, väsyneinä mutta onnellisina!”

Näin kirjoitin edellisestä pidemmästä, Kalifornian matkastamme. Nyt voisin toistaa nuo sanat siten tarkentaen, että nyt aikaero oli 11 tuntia ja kotimatkan kesto hotellin ovelta kotiovelle 40 tuntia (!) mukaan lukien 17,5 tunnin lento Aucklandista Dohaan. Onneksi ihan näin pitkiä matkoja ei tarvitse enää tehdä, sillä vaikka Uusi-Seelanti olikin hieno ja kaunis maa, niin ainakin meille se oli once in a life time -kokemus.

Matkamme kulki siis Dohan kautta Aucklandiin ja muualle pohjois-saarelle, sieltä lentäen etelä-saarelle ja lopulta monia hienoja kokemuksia rikkaampana takaisin kotiin.

Nuo punaiset viivat kuvaavat lentomatkoja, siniset bussimatkoja, sillä poikkeuksella, että Greymouth-Christchurch -väli kuljettiin junalla.

Maapallo näyttää uusiseelantilaisen näkökulmasta vähän erilaiselta kuin täältä Suomen nurkilta. Se on hyvä muistaa, silloin ymmärtää senkin, etteivät Suomen tai Euroopankaan tapahtumat vaikuta ihan yhtä tärkeiltä kaikkialla maailmassa.

Kotiinlähtötunnelmia

Viimeistä tuntia vietetään Aucklandin hotellissa, ennenkuin meidät haetaan kentälle ja lento Dohan kautta Helsinkiin alkaa. 

Matka on ollut monipuolinen ja erittäin mielenkiintoinen. Olympia on hyvin suunnitellut reitit ja kokemisen arvoiset paikat. Niitä on ollut lukuisia, ja siksi matkustamista on ollut paljon, etupäässä bussilla mutta myös junalla, laivalla, jeepillä, lentokoneella. Päivä on alkanut varhain, usein 6.30 herätyksellä. Välillä on ollut haastetta muistaa esim. huoneennumero, se kun on vaihtunut noin joka toinen päivä. Jompi kumpi sen on kuitenkin muistanut. Huomasimme myös, että elämme just tätä päivää, ei tarvinnut huolehtia huomisesta. Kokenut matkanjohtajamme Susanna teki sen. Onneksi olemme kirjoittaneet blogia - nyt tuntuu, että kaupungit ja tapahtumat ovat sekaisena vyyhtinä päässä. Kokemusten sulattelu vaatii aikaa näin vanhemmalla iällä. 

Laitan vielä muutamia kuvia.

Kauripuu on Maorien pyhä puu. Harmi, ettei kaurimetsiä enää löydy, eurooppalaiset merimiehet hyödynsivät sen mahtavan rungon laivojen rakentamiseen ja käytettiinhän sitä kaikkeen muuhunkin.Tämä puu kasvaa eilisessä kasvitieteellisessä puutarhassa. Se on yksi Uuden- Seelannin lukuisista endeemisistä puista.

Saniaispuun kärhö, koruksi nimetty, kelpaa syötäväksi. Tietenkin se vaatii keittämistä ja gratinoimista, sitten se maistuu herkulliselta. Maorit osasivat ja varmaan vieläkin osaavat hyödyntää kasvien marjoja, juuria, lehtiä ja muita osia uudisasukkaita paremmin. He olivat siis nykytermein sanottuna hortoilijoita.

Maisemat monipuolisuudessaan ja kauneudessaan saivat päivittäin haukkomaan henkeä. Luoja on luonut ihmeellisen maan, jota ihminen ei aina osaa arvostaa ja kunnioittaa. Se kävi selväksi tälläkin reissulla, ikävä kyllä. Jotain on tehtävä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi pian. Tarvitaan tahtoa, yhteistyötä ja viisautta, jotta tämä ihmeellinen pallomme säilyy elinkykyisenä tulevaisuudessakin. Toivoa ei ainakaan saa kadottaa!

Matkamuistoja vielä

Viimeisenä iltana kävimme syömässä Aucklandin näköalatornissa jäähyväispäivällisen. Meillä oli aika pieni ryhmä, vain 13 olympiamatkaajaa. Ihan ok porukkaa, vaikka alkuun vaikuttivat aika vaisuilta tyypeiltä. Kun ihmiseen tutustuu, löytää hänestä ihan uusia juttuja. Yksikin 77-vuotias neitihenkilö vaikutti meistä alkuun aika erikoiselta, mutta hän oli oikeasti edustanut Suomea olympialaisissa 1968 uimahyppääjänä ja annoimme siitä kyllä hänelle kredittiä. Yksi rauhallisimmista kävi puolestaan kaksi kertaa hyppäämässä benji-hyppyjä!

Auckland, the city of sails.

Tässä vielä muutamia kuvamuistoja matkan varrelta:

Joka hotellissa oli erilaiset suihkut, tämä aika eksoottisen näköinen toimi itse asiassa aika hyvin.

Nämä kaksi kuvaa ovat eiliseltä Christchurchin kasvitieteellisestä puutarhasta.

Nämä kaksi puolestaan Christchurchissä olleesta taidenäyttelystä.

Lelukaupan kyltti.

Monessa kaupungissa oli paljon muraaleja, erityisesti sellaisissa jotka olivat kärsineet maanjäristyksistä tai  tulivuoren purkauksista. Näillä yritettiin vähän häivyttää katukuvaa vallitsevia korjaus- ja rakennusprojekteja:

Christchurchistä vielä

Maorit asuttivat tätäkin seutua, kunnes eurooppalaiset tulivat 1840-luvulla. Englannista saapui useita laivoja, joihin oli valikoitu kunnon uskovaisia ihmisiä perustamaan tänne ihanneyhteiskuntaa. Ensimmäisten joukossa oli John Robert Cooley, jonka toimesta alettiin rakentaa katedraalia heti maahan saavuttua.

Katedraalin edustalla sen perustajan patsas komeilee. Tosin hän ei viihtynytkään kaupungissa kuin muutaman vuoden, jostain syystä hän palasi Englantiin.

Vuoden 2011 maanjäristys tuhosi tämän hienon rakennuksen ja kaupunkilaisten sitkeiden vaatimusten jälkeen sitä kunnostetaan entiselleen.

Kriisiajat tunnetusti ruokkivat luovuutta. Niinpä täälläkin alettiin suunnitella väliaikaista katedraalia. Suunnittelijaksi kutsuttiin japanilainen arkkitehti, joka on erikoistunut luonnonmullistusten jälkeiseen rakennustensuunnitteluun. Tuloksena on hieno ”Pahvikirkko”, jossa on kierrätettyjä elementtejä ja pahvin tekemiseen tarvittavia rullia, ym. 

Kirkko on kuulemma hyvin aktiivisessa käytössä, esim. Jumalanpalveluksia pidetään päivittäin.

Tässä vielä vanhan katedraalin pienoismalli, jonka vangit ovat rakentaneet. 

Jälleenrakennus on kaupungissa muutenkin vielä käynnissä. Joka puolella näkyi nostureita ja muita työkoneita. Ollaan rakennettu sekä ihan moderneja taloja että vanhantyylisiä rakennuksia.

Tässä esimerkki taloista, jotka on haluttu korjata entiseen asuunsa. Hieno juttu!

Vielä ennen lentokentälle lähtöä ehdimme käydä kasvitieteellisessä puutarhassa, josta seuraavat kuvat:

Kuvissa on sama puu sisältä ja ulkoa. Valitettavasti puun nimeä en muista.

Sattuneesta syystä halusin valita tämän kuvan upeasta ruusutarhasta. Ruusun nimen takia tietysti. 

Minulle jäi vaikutelma, että maanjäristyksen jälkeen kaupunkilaiset arvostavat entistä enemmän kaikkea sitä mitä heillä on. Maanjäristys tuhosi tuhansia rakennuksia ja koko keskusta oli suljettu useita vuosia. Kuolleita oli 180. Edelleen kaupungissa on runsaasti parkkialueita, kun talot on purettu eikä uusia ole vielä rakennettu. Tunnemme yhden tyytyväisen kaupungin asukkaan, autonkuljettajamme nimeltään Campbell.

Kuten kuvasta voi päätellä, hän on alkuperältään skotti.

Uuden-Seelannin eläimistöä

Ennen kuin eurooppalaiset tulivat Uuteen-Seelantiin, maan ainoa nisäkäs oli pieni lepakkolaji. Sitä vastoin maassa oli paljon lentokyvyttömiä lintuja, joiden ei tarvinnut lentää, koska petoja ei ollut.

Uudessa-Seelannissa on vieläkin useita lentokyvyttömiä lintuja, mutta useimmat lajit ovat joko kuolleet sukupuuttoon tai ainakin vähentyneet dramaattisesti eurooppalaisten tuotua mukanaan mm. rottia, frettejä ja possumeita. Nämä kaikki syövät joko näitä lintuja tai ainakin niiden munia. Nämä ovat vieraslajeja, joita maassa yritetään kovasti hävittää, varsinkin näiden yhä harvinaistuvien lintujen elinalueilta.

Tähän väliin pieni faktantarkistus: kerroin aiemmin, että metsässä kuvaamani loukku olisi ollut possumeita varten, mutta se olikin frettiloukku. Possumiloukut ovat isompia, sillä se on suunnilleen supikoiran kokoinen elukka.

Kuuluisin näistä lentokyvyttömistä linnuista on kiwi, joka on kovasti harvinaistunut. Sitä ei juuri näe luonnossa, sillä se liikkuu vain yöaikaan. Sillä on pitkä nokka, jonka aivan kärjessä on sieraimet. Se etsiikin hajun perusteella ötököitä erilaisista koloista. Samalla kun sillä on pitkän näköinen nokka, sillä on myös lintumaailman lyhin nokka!?

Tämä johtuu siitä, että linnun nokka mitataan virallisesti nokan kärjestä sieraimiin.

Kiwi on myös sikäli erikoinen lintu, että se munii lähes itsensä kokoisen munan, kuten kuvasta voi havaita.

Toinen kuuluisa lentokyvytön lintu on moa, joka on valitettavasti kuollut sukupuuttoon 1800-luvulla, sillä sekä maorit että eurooppalaiset metsästivät sitä lihan vuoksi. Moa oli melkoinen ilmestys, vähän emun näköinen lintu, joka saattoi painaa jopa 300 kg.

Albatrosseista ja turkishylkeistä jo kerroimmekin, muita huomattavia eläimiä täältä ei oikein löydy, lukuunottamatta tietysti lehmiä ja lampaita, joita täällä näkyi maisemassa lähes aina:

Esim. kissoja tai koiria täällä näkyi tosi vähän, samoin sikoja ja hevosia. Lampaita täällä on lähes 30 miljoonaa, kun ihmisiä on vain viitisen miljoonaa.

Franz Josephista Christchurchiin

 Ajelimme heti aamusella pieneen Hokitikan kaupunkiin, missä pidimme jaloittelu- ja kahvitauon.

Sieltä bussimatkamme jatkui Greymouthin pikkukaupunkiin, missä söimme maittavan lounaan paikallisessa panimoravintolassa.

Greymouthista hyppäsimme junaan, joka vei meidät yhdeksi maailman kauneimmista junamatkoista mainitulle reitille Christchurchiin. Mielestämme tuossa oli kyllä aika lailla ylisanoja, vaikka näkymät olivatkin paikoitellen kauniita.

Illaksi majoitumme Christchurchin keskustahotelliin odottelemaan huomista lentoa Aucklandiin ja sieltä sitten seuraavana päivänä Suomeen! Christchurch on Uuden-Seelannin toiseksi isoin kaupunki, joka vaikutti viihtyisältä siitä huolimatta, että lähes koko sen keskusta tuhoutui maanjäristyksessä vuonna 2011! Paljon on jo saatu korjattua ja rakennettua uutta, mutta esim. hienon katedraalin virkaa toimittaa vielä väliaikainen ”pahvikirkko”.

Tämä hieno muraali oli ihan hotellimme vieressä.

Franz Joosefin jäätikkö

Tänä aamuna oli lähto 7.50 jäätikkölennolle. Celeste säästeli korviaan paineenvaihtelulta ja jäi kämpille. Lento kesti yhteensä 35 minuuttia ja sen aikana tehtiin 5 minuutin photostoppi jäätikölle. Harmi kyllä laskeutumispaikka oli vielä varjossa eikä mahdollistanut kovin ihmeellisiä valokuvia. Tämäkin jäätikkö on kärsinyt ilmastonmuutoksesta ja on pienentynyt kilometritokulla viimeisen 20 vuoden aikana. Muutama vuosikymmen vielä nykyistä menoa ja tämäkin jäätikkö on muisto vain! 😞

Myöhemmin päivällä teimme patikointiretken, joka tuotti ehkäpä kivempiakin kuvia.

Saniaiset olivat mahtavan kokoisia.

Tällaiset näkymät oli hotellimme ravintolasta.

Queenstownista Franz Joosefiin

Meillä oli pitkä ja sateinen matkustuspäivä, josta suurin osa bussilla ja tunnin verran pikaveneellä. Onneksi sade melkeinpä taukosi venematkan ajaksi, joten eipä siitä ihmeemmin haittaa ollut.

Ensimmäinen pysäkkimme oli kuuluisa rouva Jonesin puoti, jossa oli ylitsevuotavan runsas hedelmäkauppa ja pihalla hieno puutarha. Rouva oli perustanut kaupan viitisenkymmentä vuotta sitten, mutta siellä hän hääri iloisesti edelleen.

Täälläpäin saa varautua myös vähän erilaisiin matkan hidasteisiin:

Mitä sieltä oikein tulee?

Tämmöisiä.

Venematka mentiin katetulla pikaveneellä hurjaa vauhtia joessa, missä ei ollut vettä kuin nimeksi. Lopuksi kuljettajamme teki vielä veneellään pari piruettiä, joilla hän ansaitsi hyvät aplodit.

Franz Joosefin pikkukylään saavuttiin vasta illalla. Kylä sijaitsee saman nimisen, kuuluisan jäätikön vieressä, joka on saanut nimensä Itävalta-Unkarin keisarilta.